Tahkon Tripla 2017

Blogissa seurataan Juha Riikosen valmistautumista kolmoistäysmatkalle Tahkolla 3.-5.8.2017. Mukana menossa Ice Hearts, jonka toimintaan kerätään varoja. Teksteissä käsitellään enemmän henkisiä haasteita ja vähemmän varsinaista fyysistä treenaamista. Jos sinulla on unelmia mutta et oikein uskalla toteuttaa niitä, täältä voi hyvinkin löytyä ajateltavaa.

Haaveista, merkityksen kokemisesta ja kiitollisuudesta.

 

Tervehdys! Siitä onkin tovi, kun olen blogia naputellut. Heinäkuu oli monella tapaa varsin hektinen. Hektinen ja raskas. Silmiini osuivat oheisten linkkien artikkelit. Tuumailin että näistä täytyy kirjoittaa. Luettuani molemmat artikkelit, oivalsin, että niissä on monia syitä, joiden takia meikäläinen suuntaa kohti triplaa juuri tänä vuonna. Ota kuppi kuumaa sekä hyvä asento. Tuumitaan hieman! Suosittelen lukemaan molemmat artikkelit kokonaisuudessaan. Lukuiloa!

 

https://yle.fi/uutiset/3-9723626 Tuleeks musta ikinä mitään, miettii moni lastensuojelulapsi – kokemusasiantuntijat tunnistavat tabut ja leimat”

 

https://yle.fi/uutiset/3-9576616 Kasvokkain: Isä joi ja äiti teki itsemurhan, silti Tommy Hellsten kehottaa kiitollisuuteen”

 

Otetaan ensimmäisenä käsittelyyn lastensuojelua koskeva artikkeli. Täyttä asiaa sanojen todellisuutta muovaavasta luonteesta. Me olemme, mitä uskomme olevamme. Otamme jonkin yksittäisen ominaisuuden itsestämme, vaikkapa ”ongelmanuori” ja sitten ollaan pelkästään ongelmanuoria. Tälläinen lähestymistapa on paitsi liiallista yksinkertaistamista, myös epätosi. Meillä kaikilla on monia erilaisia ominaisuuksia.

 

”Arki voi olla niin hajalla, että koko energia menee tilanteesta toiseen selviämiseen. Usein nuorta myös muistutetaan ongelmista tyyliin, miten voisit unelmoida noin isosta, kun sinulla on koko ajan sitä ja tätä sekaisin. Kuitenkin ihminen kaipaa jotakin, mitä tavoitella. Välitavoitteiden kautta hän itse huomaa, että pääsee eteenpäin. Samalla kasvaa rohkeus ja itsetunto vahvistuu.”

 

Viimeistään tässä kohtaa oivalsin, että lastensuojelua käsittelevä artikkeli voidaan hyvin nopeasti laajentaa koskemaan meitä kaikkia. Meistä jokainen kohtaa elämässään vastoinkäymisiä. Me kaikki joudumme menettämään, luopumaan ja kärsimään. Joillekin meistä tarjoillaan henkilökohtaiseen kantokykyyn nähden suhteettoman paljon vastoinkäymisiä ja se taas johtaa pahimmillaan hyvin synkkiin otsikoihin tai hiljaisiin tragedioihin. Tätä taustaa vasten lainaamani asetelma on nurinkurinen. Missä kohtaa hankaluudet ovat niin suuria että unelmista pitää luopua? Nyt joku väsynyt vääräleuka huutaa, että siinä kohtaa kun niitä ei voi enää saavuttaa. Samat tahot opastavat, ettei kannata tuommoisia tavoitella, siinä voi pettyä. Että sinultahan puuttuu sitä, tätä ja tuota.

 

 Mahdollisesti hyvää tarkoittava tulokulma on ongelmallinen, koska se sivuuttaa unelmien voimaannuttavan vaikututuksen sekä nykytilanteen synkkyyden. Elämä voi mennä niin solmuun, että ainoa merkityksellinen ja edes etäisesti iloa tuova asia on se ”järjetön ja hölmö” unelma. Merkityksen kokemus saa meidät tekemään huikeita asioita, nousemaan ja jatkamaan silloinkin kun voimat ovat täysin loppu. Haaveista luopuminen on kuin sammuttaisi ainoan lyhdyn hämärässä huoneessa. Itse kääntäisin koko asetelman ympäri: mikä on se juuri sinulle merkityksellinen asia tai haave, joka saa sinut jatkamaan silloinkin kun näyttää ettei mistään tule mitään?

 

Merkityksen kokemuksen voimakkuudesta kertoo Tommy Helstenin haastattelu. Jos katsot maailmaa kiitollisuudesta käsin, niin sinulla on erilainen tunnetila kuin jos katsot asioita puutteista käsin. Jos vain ajattelet, että minulle kuuluisi tämä ja tuo ja on suuri vääryys, ettei sinulla niitä ole, tulet vain katkeraksi.” Me ihmiset olemme hieman hassuja otuksia. Kaikki tässä elämässä on väliaikaista, mutta silti tuppaamme olemaan alituiseen tyytymättömiä asioiden nykytilaan. Onneksemme tapaamme oppia viimeistään siinä kohtaa kun kohtaamme menetyksiä. Onneksi siksi, koska voi olla varsin kuluttavaa olla koko ajan vailla jotakin. Useimmilla meistä on vähän hemmetisti kaikkea hienoa elämässään. Mietipä. Terveys. Työpaikka. Perhe. Kivoja harrastuksia. Hienoja tulevaisuuden suunnitelmia. Mahdollisuus toteuttaa näitä suunnitelmia. Upeita kokemuksia. Aikaa itselle ja läheisille. Hankaluuksia. Hankaluuksia? Mitämitä? Nojuu! Ne antavat näkemystä elämään. Ja vaikkei juuri nyt olisikaan yhtään mitään, tulevaisuudessa voi olla. Niin kauan kuin on elämää, on mahdollista kokea uusia asioita ja suhtautua uudella tavalla nykytilanteeseen.

 

Itse olen todella tyytyväinen mahdollisuuteen tehdä tripla. Olen pystynyt harjoittelemaan. Löysin alennuksesta aivan huiput kisavanteet. Sain mukaan sponsoreita. Olen tavannut erittäin hienoja ihmisiä. Sain matkalle mukaan hienot kisakaverit. Olen päässyt kertomaan merkityksellistä tarinaa, saanut näkyvyyttä lajille ja toivottavasti inspiroinut tulevia triathleettejä. Nuo tulivat ensimmäisinä mieleen, siellä on vielä vaikka mitä muutakin hienoa! Kevät ja kesä ovat olleet mielettömän rankkoja. Mahdollisuus tehdä tätä on pitänyt äijän radalla. Teen tätä tietenkin itselleni mutta ihan yhtä paljon myös niille kavereille, jotka lukevat aiheesta ja tuumivat että tuossapa hieno juttu, kyllähän minäkin pystyn toteuttamaan itseäni.

 

Siinäpä sitä aihetta kiitollisuuteen.

Käyhän katsastamassa sponsoreiden nettisivuja, jos vaikka tarvitsisit heidän palvelujaan tai tuotteita:

https://suomivita.fi/ -erilaisia vitamiinivalmisteita

http://www.huubtri.fi/ -märkäpukuja ja triathlontuotteita.

http://rsh.fi/ autohuoltoa ja -vuokrausta Tampereella

http://www.nippeli.fi/ Pyörähuoltoa sekä pyöräilyvälineitä Tampereella

https://www.wanhatappi.fi/ ravintoa, rentoutumista ja hyvää seuraa Tampereella

Lisäksi tänään on tärkeä päivä. Iceheartsin lahjoitustili on auki:

 

Voit tukea toimintaamme lahjoittamalla haluamasi summan rahankeräystilillemme.
Suomen Icehearts ry (2391080-8) rahankeräystili FI52 5541 2820 0233 24, OKOYFIHH.

Rahakeräyksellä kerättäviä varoja käytetään harrastustoiminnan kuluihin, tila- ja harrastupaikkamaksuihin, iltapäivätoiminnan ja ryhmätoiminnan kuluihin, retkikuluihin sekä leirikuluihin. Lupa on voimassa 01.08.2017-31.07.2019 koko Suomen alueella. Luvan numero RA/2017/623. Myöntäjä Poliisihallitus.

 

 

01.08.2017 23:134 kuukautta sitten

  • Näytä kommentit (0)

Tarinaa Ratareidestä

Tähän alkuun voisi siteerata Rautavaaran Rosvo Roopea. ”Jos täytätte mun lasini, niin alan kertoa, surullista tarinaa, mil´ ei oo vertoa”. Noh, eihän se nyt ihan noin synkkä keikka lopputuloksen puolesta ollut. Vaan eipä se kyllä ihan putkeenkaan mennyt.

Fyysinen statistiikka oli seuraava: 6,5h tapahtuma-aikaa, josta karvan verran alle 5h ajoa, keskisykkeet ajosta 119, keskivauhti 26,9 ja matka n. 120km. Keskisykkeet olivat kahden tunnin kohdalla 132 ja keskivauhti 31kmh.

Millainen tarina noiden lukujen taakse kätkeytyy? Odotin tapahtumaa innolla. Huolimatta siitä, etten saanutkaan Tahkon triplan kisavanteita alle. Syynä tähän oli yhteensopivuusongelmat, joita en osannut ennakoida. Kannattaa siis tarkistaa kaikki rojut paria viikkoa ennen aiottua käyttöpäivää, niin yllättäville asioille ehtii tehdä vielä jotain. Näitä yllätyksiä tulee melkein aina. Tämä onneksi on pieni juttu. Tampereen Nippelin osaavat mekaanikot hoitavat homman, niin Tahkolla on sitten kaikki kunnossa. Vanteiden puuttuminen oli kumminkin ensimmäinen merkittävä pettymys.

Toinen iso pettymys oli sää. Kuvittele tähän harvinaisen värikästä sadattelua. Ajo alkoi klo 1200, vettä tuli yhdestä eteenpäin käytännössä tauotta. Lisäksi lähdössä lämpötila oli 15 astetta, joka kuuteen mennessä tippui 11 asteeseen. Kymmenkunta astetta + jatkuva vesisade rupeaa pyöräilyssä olemaan jo oikeasti kylmä sää. Lisämausteena oli varsin navakka tuuli. Perinteinen suomalainen juhannus siis. Sain ystävällisiltä kanssakilpailijoita muovipussit jalkoihin ja fiksailin Macgyver hengessä jätesäkistä suojat sääriin ja reisiin. Ei ollut muuten ollenkaan huono. Ilman tätä viritelmää olisin heittänyt pyörän huitsin kuuseen jo 70. kilometrin kohdalla. Joten kiitokset vain avuliaille kanssa kastujille. Tämä muuten on aika yleistä näissä karkeloissa: apua saa, kaveria jeesataan ja uusia tuttavuuksia syntyy.

Suunnittelin tekeväni Ratareiden testimielessä n. 130 keskisykkeillä. Tavoite ei onnistunut ja loppua kohden sykkeet alkoivat tippua. Tämä kuulostaa paperilla todella huolestuttavalta. Tässä onkin syy miksi kirjoitan tätä blogia. Meistä jokainen kohtaa elämänsä varrella vastaavia tilanteita. Faktat osoittavat, että nyt ei suju niin kuin pitäisi. Ne ovat kiistattomia. Looginen ihminen luovuttaisi ja kukapa ei haluaisi olla looginen sekä järkevä? Mutta! Olen kirjoittanut tämän aiemmin ja kirjoitan taas. Asioissa on aina monia puolia. Täsmällisiä, täysin aukottomia syy-seuraussuhteita voi olla vaikea hahmottaa edes fyysisellä tasolla. Voi olla, että pettymyspäissään tulee tehtyä virhearvio mahdollisuuksistaan. Kuviosta tulee vielä monimutkaisempi, kun mukaan heitetään ihmisen optimismi, mielenlujuus ja sisu. Siispä, kädet rohkeasti saveen! Meistä jokainen epäonnistuu jossain kohtaa. Siitä ei vaan yleensä huudella niin paljoa. Mielestäni pitäisi. Menestyksen takana on aina huikea määrä työtä sekä epäonnistuneita yrityksiä. Se kuuluu asiaan.

Nuo ovat kaikki faktoja, toisaalta ratareisi meni juuri noin. Sitten siellä on se toinen puoli. Keli oli totaalisen karmea, eikä mulla ollut riittävän hyviä varusteita noin pitkäkestoiseen, kylmään ja märkään keliin. Tahkolla voi olla aivan samanlaiset olosuhteet, jos käy todella huono tuuri. Sadehousut lähtivät hankintaan, samoin uudet kengänsuojat. Ilman tätä kisaa nuo varusteet olisivat luultavasti jääneet kauppaan. Sade oli sikälikin hyvä juttu, että se sai lopettamaan. Sykkeiden pito tavoitealueella ei onnistunut, mikä viittasi merkittävään pohjarasitukseen. Tätä tukee se, että sunnuntain makasin sohvalla kuola poskella. No en aivan, mutta melkein. Voi myös olla, että radan jatkuvista mutkista johtuva kiihdytys – jarruttelu teki ajosta matalatehoista intervallia, joka on melko kuluttavaa. Pyrin pitämään sykkeet melko tasaisina, mutta en onnistunut siinä. Sykkeiden tippuessa myös olotila koheni ja vauhti pysyi riittävän korkealla. Tämä oli hyvin myönteinen signaali: olen tehnyt talven ja kevään ajan hillittömiä määriä matalatehoista treeniä. Tour de Härkitie oli käytännössä aivan vastaava ajo, joten väkisin ”maaliin” asti nitkuttelu olisi ollut kyseenalainen ratkaisu. Palautumisaika olisi noussut ja matalatehoista treeniä on tehty jo erittäin paljon. Ehdin tehdä vielä 2 tai 3 hyvää treeniviikkoa kovilla / reippailla tehoilla.

Lisäksi Ratareisi oli noissa olosuhteissa henkisesti vaativa ajo. Tehtävä on ajaa 24 tuntia niin paljon kuin ehtii. Eli periaatteessa ollaan matkalla ei-mistään ei-minnekään.

Kirjoitin viime blogissani lyhyen maininnan siitä, että epäonnistumiset jättävät nälkäiseksi. Siinä sisuuntuu, prkle. Ei muuta kuin takaisin piirustuspöydän ääreen, tehdään tarvittavat korjaukset ja Tahkolla mennään loppuun asti. Tahkolla tilanne on aivan toinen. Siellä on selkeä tavoite, jolla on alku ja loppu. Jokainen suoritettu metri on tehty, eikä sitä pois oteta. Vaikka matka onkin pitkä, sitä on huomattavasti helpompi hallita, koska kyse on selkeästä paketista: Treenin jälkeen on aina seuraava treeni mutta suorite tai kisa on yksinäinen kokonaisuus.

Triathlonissa on vielä se hienous, että koko paketti on jaettu kolmeen osaan. Nämä kolme osaa taas voi jakaa pienempiin paloihin. Tahkoa olen jaotellut seuraavasti: En ole aiemmin tankannut veneestä uinnin aikana. Se on varmasti aika mielenkiintoista. Entä miltä tuntuu uinnin viimeinen kolmannes käsissä? Odotan oikeasti innolla, että saan pyöräilyssä ryhmän kasaan Juhanan sekä Miikan kanssa ja päästään taivaltaan porukalla. Olen utelias näkemään, tuleeko reitille muita polkijoita seuraksi. Haluan tietää kuinka pahalta reitin mäet tuntuvat 400km jälkeen. Voihan olla, etteivät ne tunnu missään! Haluan nähdä mikä on pyöräilyn loppuaika. Kuinka vaikealta tuntuu tulla kakkosvaihtoon? Siinähän on jo kisakellossa vaikka kuinka ja paljon matkaa alla. Ehkä väsyttää tai ehkä odotan hölkkää intoa puhkuen. Haluaisin kovasti olla Piazzalla silloin kun täysmatkalaiset lähtevät matkaan. Ehkä kaikkein suurimmalla uteliaisuudella odotan kisan vaikeimpia hetkiä. Miltä se tuntuu? Miten niistä mennään läpi? Ihan varmasti tuntuu, ettei ratkaisuja ole, mutta saan löytää niihin tilanteisiin ratkaisut. Odotan niiden sijoittuvan johonkin juoksun 60-90km nurkille. Sitten jossain kohtaa alkaa lajitovereita tulla ohi oikealta ja vasemmalta. Tätä jatkuukin koko illan. Tahkon kisassa on mukana useampi kaveri, joita moikata. Ehkä jossain kohtaa maistuu uni. Niin! 64km ja 105km nurkilla on tarjolla motivaatiopizzaa. Ja lopulta. Kuin hienolta se tuntuukaan kun tajuan, että aikaa on X määrä jäljellä, matkaa enää Y määrä ja tulen ehtimään maaliin?

Tuon tyyppisesti kuvattuna ei 11km 540km, ja 126km / 48h tunnukaan enää ollenkaan yhtä pahalta ja mahdottomalta. Vaan oikeastaan aika kivaltakin. Joltain semmoiselta mitä kohti haluaa mennä kaikin keinoin ja minkä alkua ei malttaisi odottaakaan.

28.06.2017 16:425 kuukautta sitten

  • Näytä kommentit (0)

Pari sanaa asennoitumisesta

Tervehdys jälleen! Tai vaihtoehtoisesti tervetuloa, jos et ole aiemmin näitä tekstejä lukenut. Tänään palaamme jälleen ydinasioihin, eli henkisiin kysymyksiin, erityisesti suhtautumistapaan. Tapamme nähdä asiat sekä tilanteet, määrittelee melko pitkälle sen, miten tilanteissa toimimme tai emme toimi. Tämä muuten on monimutkaisempaa kuin miltä aluksi kuulostaa. Nimittäin tunteita tulee ja menee, mutta hetkellisesti tunteet saattavat olla hyvin voimakkaita ja johtaa meitä johonkin, minne emme oikeastaan ollenkaan halunneet. Toisaalta taas, huonoissa tilanteissa on mahdollista keskittyä hyviin tunteisiin, hypätä niiden selkään ja matkata paremmin kohti tavoitetta. Ensimmäinen asia lienee ehkä tutumpi: ”otti pannuun, niin lopetin”. Jälkimmäinen taas saattaa aiheuttaa tuhahtelua, että eihän tuo ole mahdollista, tuohan on ajatusleikkiä, höpöhöpö -juttuja. Kyseessä on taito. Jos ei ole ikinä tietoisesti yrittänyt nähdä vaikeassa tilanteessa hyviä, viihdyttäviä, kannustavia yms. positiivisia vivahteita, ei varmastikaan ole kovinkaan hyvä niitä löytämään.

Ultrakollega Mikko Liukka on määrittellyt itsensä seuraavalla tavalla: ”Minussa on kaksi puolta juoksijana: armoton kilpailija ja ukrainalainen palkkamurhaaja Igor, joka puskee läpi mistä vain ja toisaalta elämyksiä hakeva loputtoman positiivinen höpöttäjä.” Mikolla on projektina juosta Nuorgamista Helsinkiin 1.7 – 30.7. Muutama muukin lähtee matkaan mukaan. Olennaista oli kumminkin tuo Mikon esittely. Mielestäni Mikon määritelmässä on jotain erityisen tärkeää, joka saattaa mennä helposti ohitse. Nimittäin lannistumaton kovuus yhdistettynä iloiseen pehmeyteen. Molemmat ominaisuudet ovat erittäin tärkeitä. Hetkellisesti täytyy kyetä painamaan läpi siitä kuuluisasta harmaasta kivestä. Ilman tätä kykyä käy helposti niin, että vaikeissa paikoissa luovuttaa aivan liian aikaisin. Elämä ei kumminkaan ole vain ryppyotsaista puurtamista, vaan värikäs seikkailu, johon kuuluu myös ne harmaat pätkät. Pitää osata ottaa rennosti, nauttia, nauraa ja vähän hölmöilläkin. Muutenhan sitä suorittaa omaa elämäänsä. Ja siinä palaa loppuun.

Näiden ominaisuuksien välillä pitää osata tasapainoilla, sillä etenkin tuo suorittaminen jää helposti päälle. Sille on ehdottomasti paikkansa, mutta jos ei ole varovainen, suorittaa koko ajan. Silloin saattaa tehdä itsestään hieman rasittavan henkilön. Aina iloinen höpöttäjä taas on kyllä miellyttävää seuraa muttei ehkä saa haluamiaan tavoitteita suoritettua.

Kuinka näitä ominaisuuksia voisi kehittää? Itse olen pyrkinyt siihen, että oma pysäyttämätön torpedo-igorini on hereillä ainoastaan treenien tai tarvittaessa kisojen aikana. Nyttemmin siitä on tullut tapa, mutta alkujaan sitä piti herätellä. Pohja sille on aggressiossa. Lyhyesti sanottuna kanavoin pettymyksiä, ärsytyksiä, suuttumusta yms. eteenpäin vieväksi moottoriksi. Aikaisemmin saatoin esimerkiksi muistella vaikealla lenkillä jotakin vittumaista kokemusta, jonka muistelu suututti. Siitä sain henkistä virtaa, jolla jaksoin pari kilometriä eteenpäin. Kokemus ja tunne jäivät sitten sinne lenkkipolulle, kotona oli hyvä fiilis, koska olin saanut tehtyä oivallisen harjoituksen. Tietenkin, on päivänselvää, että pettymykset sekä vastaavat asiat on kohdattava ja käsiteltävä. Epäonnistumiset ovat muuten mielestäni parasta mahdollista polttoainetta. Nälkä ja halu onnistua sekä kirvelevä tappion kokemus ovat erittäin voimakkaita tunnekokemuksia, jotka ovat valjastettavissa henkiseksi voimaksi, kun sitä tarvitaan. Tässä taas yksi syy, miksi epäonnistumisia ei kannata pelätä.

Igorini osaa myös iloita. Toisinaan hymyilen, kunnes sattuu niin paljon, että naurattaa. Tosissaan tekeminen ei ole synonyymi vakavan tekemisen kanssa. Rentous, ilo ja leikkisyys. Kuka sitä nyt aina jaksaa kehittää otsaryppyjä. Miten näitä ominaisuuksia sitten kasvattaa? Kuten olen aiemmin kirjoittanut, käytännössä kaikista asioista, tapahtumista ja tilanteista on löydettävissä jotakin hyvää. Tämän opettelun voi aloittaa ihan pienistä arkisista asioista. Esimerkiksi siitä, ettei herätyskello soittanut aamulla. Nauti siitä mitä ikinä teetkin. Saat tehdä sitä, sinulla on mahdollisuus tehdä sitä. Jos huomaat, että suoritat liikaa, voit koittaa ottaa jakson, jolla teet mahdollisimman paljon hauskoja, mukavia ja miellyttäviä asioita. Muutama viikko ei muuta kokonaisuutta vuositasolla mihinkään. Mutta muutama viikko voi muuttaa merkittävästi tapaasi suhtautua tekemiseesi.

Myönteinen ajattelutapa on erityisen tärkeä siksi, koska se on keskeisin toimintaa ylläpitävä tekijä. Harrastuksistaan, työstään, unelmistaan on nautittava, jotta niihin jaksaa panostaa.

Kolmas keskeinen suhtautumiseen vaikuttava komponentti on avoimuus uudelle, valmius kokeilla asioita ja uteliaisuus. Välillä olemme turhan kankeita kokeilemaan uusia asioita. Saatamme pelätä muutosta ja toisinaan koemme, että tarvitsemme kokemusta juuri tietystä asiasta, jotta voimme tehdä sitä. Hieman väännetty esimerkki seuraa. Pekka hakee töihin televisioita rakentavaan firmaan. Pekalta puuttuu kokemus televisioiden rakentamisesta, mutta Pekka on rakentanut tietokoneita, kaiuttimia, tietokoneita ja hän on erittäin kiinnostunut elektroniikasta yleensä. Pekka ei saa työtä, koska häneltä puuttuu kokemus televisioista. Saman tyyppisiin tilanteisiin törmää useammin kuin soisi. Miten voi saada kokemusta asiasta X, jos ei koskaan uskalla tehdä asiaa X? Sama asia toisin ilmaistuna: Miten uskaltaa kokeilla uusia asioita, jos ei koskaan uskalla kokeilla uusia asioita? Rohkeus toimia ja yrittää lisääntyy, kun hakeutuu vapaaehtoisesti omalle epämukavuusalueelle. Ei ole pakollista venyttää kerralla rajoja äärimmäisyyksiin. Toistot ratkaisevat. Sanotaan, että ihmiset ovat mukavuudenhaluisia ja että vältämme epämukavuutta. Kaiketi tässä on perää. Mutta eräs asia hämmentää minua. Jokainen uusi päivä on erilainen. Joudumme (tai pääsemme) uusiin tilanteisiin jatkuvasti. Etenkin sosiaalinen vuorovaikutus on jatkuvaa soveltamista ja uuden kohtaamista. Mitä tulee sosiaalisuuteen, olemme lajina soveltamisen mestareita. Miksi ihmeessä uudet tilanteet sitten ovat meille hankalan tuntuisia?

Mielestäni me voisimme aivan yhtä hyvin olla erittäin avoimia, uteliaita ja innokkaita kokeilemaan uutta.

23.06.2017 21:105 kuukautta sitten

  • Näytä kommentit (0)

Inspiraatiogalleria

Ehtoota, huomenta tahi päivää! Hieno homma, että olet taas kerran eksynyt tänne näitä rivejä lukemaan. Tai ehkä jo tässä vaiheessa hakeudut tänne tarkoituksella, mikä on todella upeaa. Edellisessä kirjoituksessani mainitsemani hankalampi jakso alkaa pikkuhiljaa asettua, mikä on oikein hyvä homma.  Mikä parasta, lähiaikoina on tiedossa mielenkiintoisia uutisia Tahkon Triplan suhteen. Kannattaa pitää korvat höröllään. Henkeä tosin ei kannata pidättää, siinä muuttuu äkkiä siniseksi ja sitten saattaa käydä huonosti…

No mutta nyt aloin jaarittelemaan mitä sattuu. Krhm. Takaisin asiaan! Tässä vaiheessa kannattaa alkaa miettiä sitä omaa unelmaa tai haavetta. Tai jotain mitä ihan muuten vaan olisi kiva joskus tehdä. Esittelen henkilöitä ja tarinoita, jotka ovat innostaneet itseäni valtavasti. Seuraavat tarinat ovat niitä, joihin olen paneutunut silloin, kun olen alkanut selittämään itselleni etten pysty tekemään sitä tai tätä. Olen ollut siinä mielessä onnekas, ettei viime vuosien lähipiirini ole missään kohtaa ruvennut sanomaan, ettei tuo tai tämä muuten onnistu. Tai sitten olen aivan sujuvasti pistänyt kädet korviin ja en ole ottanut moista mutinaa käsittelyyn asti. Näillä ei onnistu -ihmisillä voi olla ihan hyvät tarkoitusperät mutta kun he saattavat lannistaa innokkaan. Ja innostunut, tarvittavan kriittinen ja sopivan vino kaveri… No semmoinen menee niin sanotusti paikkoihin.

Joten, olkaa hyvät. Arkielämän tekijämiehiä sekä maailman huippuja. Meissä kaikissa elää sama potentiaali, meissä kaikissa on sama kyvykkyys ja enemmänkin. Esimerkit ovat urheilun ja liikunnan piiristä mutta sama kaava pätee mihin vain aihepiiriin johon suhtaudumme intohimoisesti.

https://www.youtube.com/watch?v=9Vrjp2P0GlE

Jon Blais, the Blazeman. Innokas triathleetti, joka unelmoi Konalle pääsystä. Kona on triathlonin täyden matkan epävirallinen MM -kilpailu, johon otetaan myös arvonnan perusteella kaiken tasoisia harrastajia. Tämän unelman tielle meinasi vain tulla ALS. Harvinaisen ikävä sairaus, aiheuttaa lihasten rappeutumista ja johtaa lähes aina kuolemaan. Onneksi Blazemanille järjestyi mahdollisuus unelman toteuttamiseen. Kisanumerolla 179. Arvatkaas muuten mitä kisanumeroa käytän itse Tahkolla? ”Anna mennä, seikkaile, kikata, naura, elä unelmasi ja mikä tärkeintä, kuvaa ne” – Jon Blais.

https://www.youtube.com/watch?v=64A_AJjj8M4

Team Hoyt. Alkuperäisesti isä ja poika joukkue, jossa poika Rick on kova urheilumies ja isä Dick lainaa lihaksiaan, jotta Rick voi urheilla. Harjoitellessani ensimmäiselle täysmatkalleni vuosina 2008-2009 katselin tätä pätkää ja olin ihan että ”aijjaa, näinkin voi tehdä. Siistiä!”.

https://www.youtube.com/watch?v=0W_WTFASVCU

Scott Goodfellow. Sykähdyttävä tarina, johon kiteytyy triathlonin olemus. Nopein ja hitain kaveri ovat yhtä aikaa samalla radalla. Kisa käydään lopultakin itseä vastaan päivän kunnolla. Joskus on hyvä päivä. Joskus nähdään perhosia ja kipataan kesken juoksuosuuden. Sitten noustaan ylös ja jatketaan matkaa. Scottilla oli ihan jäätävä päivä mutta siitä huolimatta hän taisteli loppuun asti. Maaliin piti ehdottomasti päästä. Fysiikka alkoi pettämään mutta halu ei. Edellytyksiä löytyi, kun tarpeeksi syvältä kaivettiin. Enkä muuten epäile hetkeäkään, etteikö EA henkilökunta olisi tarkkailut häntä melko tiukasti.

 

 

Tahkolan Pekka otti ja ajeli Turkuun synttärijuhlansa kunniaksi. Tapahtui takavuosina. Katselin huuli pyöreenä äijän menoa. Että eihän tuollainen ole mitenkään mahdollista. Vai onko? Koska jotenkinhan Peksi tuon lenkin ajeli. Samoihin aikoihin jätkä kiskoi menemään noin 630km yhtä soittoa. Aikaa Pekalla taisi mennä noin 28 tuntia. Pekan seikkailut olivat aikanaan itselle tärkeä osoitus siitä, että ne lopulliset rajat ovat pyöräilyssä vielä kaukana edessä. Huolimatta siitä, että samoihin aikoihin jaksoi juuri ja juuri pyöräillä 100km. Tässä kohtaa on todettava, että maantiepyörällä kilometrit nousevat helposti hurjan kuuloisiksi. Pyöräillen lenkille kumminkin tulee yllättävän helposti sekä ajallista että matkallista pituutta. Toki tuo 600km ajo on todella hurja repäisy. Mutta tehtävissä. Ehdottomasti tehtävissä. Nykyään Pekka reissaa pitkin maailmaa kertomassa väelle, että pyöräily mainio tapa liikkua paikasta A paikkaan B.

 

 

 

Tässä on Hillon Simo. Simo tykkää uimisesta. Simo otti ja läväytti maaliskuun ui kesäksi kuntoon -kampanjassa 100km. Kuulemma tuli juhlavuoteen sopivat kilsat. Toinen kommentti oli, että maaliskuu oli herralla melko kiireinen. Uin itse vastaavalla jaksolla 53km. No kappas, tuumailin kun kuulin kaverin kilsoista. -Jos Simo pystyy, niin kyllä mäkin pystyn. Ja säkin pystyt, jos haluat. Eiks niin?

https://www.ted.com/talks/diana_nyad_never_ever_give_up

Paras viimeiseksi. Diana Nyad. Emäntä otti ja ui Cuban Havannasta Floridan Key Westiin (164km) ensimmäisenä ihmisenä maailmassa. Ikää hänellä oli suoritushetkellä 64 vuotta. Pysähdytään tähän hetkeksi. Tai vaikka kahdeksi. Juttu on sen verran huikea. Ihan kaikki olivat sitä mieltä, ettei homma onnistu. Kyseessä oli viides yritys, joka vaati huimasti valmisteluja ja suuren taustatiimin. Silti mentiin. Tässä suorituksessa, jos missä, mielen sisältö ratkaisi lopputuloksen. Ohessa Dianan puhe TED talkissa, joka kannattaa kuunnella useampaan otteeseen vaikkapa lenkkeilleissä.

 

07.06.2017 21:246 kuukautta sitten

  • Näytä kommentit (0)

Tilannepäivitys

Morjens! Hienoa, että olet taas kerran lueskelemassa näitä juttuja. Tai ehkä tämä kirjoitus on ensimmäinen, jonka luet. Siinä tapauksessa lämpimästi tervetuloa! Voinen vinkata, että kannattaa lukaista aikaisemmat tarinat, sillä pyrin muodostamaan näistä tietynlaista kokonaisuutta.

Valitettavasti tämän kirjoituksen ei pitäisi kuulua kokonaisuuteen, sillä toispuolihalvaantuneelle täysmatka triplana on jo haaste sinänsä. Erikois tavoitteet vetää vissiin puoleensa erikois olosuhteita… Elän nimittäin aikuiselämäni raskainta kevättä. Menemättä sen tarkemmin yksityiskohtiin, voin todeta että pelikaaneja on irroteltu turbiineista urakalla. Ja kai sieltä muutama flamingokin on väännetty irti.

Oikeasti, voisin käyttää tässä yhteydessä sanaa kriisi, mutta en käytä. Sillä on ikävä kaiku. Joo tietty, jos olisin tiennyt vuoden vaihteessa mitä kaikkea sontaa kevät tuo tullessaan, olisin jättänyt triplan, blogit sun muut tekemättä. Mutta. Mutta. Mutta! Juttuhan on niin, että pimeyden keskelle kaipaa valoa. Tämä projekti kaikkine haasteineen ja ajoittain rankkoine harjoituksineen tuo sitä valoa ja merkitystä. Kun mä lähden ovesta ulos lenkille, mun ei tarvi miettiä että ”mitähän väliä tälläkään on.” Sillä on paljonkin väliä. Tarpeeksi moni tyyppi on jo tässä kohtaa tullut sanomaan että hei sulla on hieno juttu menossa.

On mainittava, mikäli en olisi tottunut olemaan epämukavuusalueella, lopettaminen olisi todella helppoa. Ei tarvitsisi kuin sanoa, etten pysty ja sille löytyisi riittävät perusteet. Kun onhan se treenaaminen rankkaa. Vaan hetkinen. Enkös juuri kirjoittanut, että itseasiassa saan triplan tavoittelusta energiaa? Asia on juuri näin. Nykyinen elämäntilanteeni on väliaikainen ja jo nyt näkyy mukavasti valoa tunnelin päässä. Ikinä ei ole täydellistä hetkeä lähteä haastavien unelmien perään. Jos ei ole meneillä yhtä, niin sitten tapahtuu toista. Mikä parasta, olen elämäni kunnossa. Pystyn uimaan kohti unelmiani täydellä vauhdilla. Aina asia ei ole näin ollut. Enää en anna olosuhteiden tulla sen tielle mitä todella tahdon tehdä. Kyllä mä sitten jonain päivänä köpöttelen katsomaan kisoja rollaattorin kanssa, eikä oma jalka nouse niin kuin nuorena. Sen aika on sitten myöhemmin, nyt mennään!

Tilanne on näkynyt niin, että olen joutunut priorisoimaan asioita. Esim blogin päivittäminen on jäänyt merkittävästi vähemmälle kuin mitä alun perin suunnittelin. No, ydintavoite ei ole kirjoittaa blogia, vaan ylittää kolmois täysmatkan maaliviiva alle 48 tunnin. Olen kohdentanut paukkuja treenien läpivientiin laadukkaasti ja toisaalta myös lepäämiseen. Välillä levon, työn ja treenin tasapainottamisessa on saanut olla pahuksen tarkkana.

Haluan antaa tällä kirjoituksella hitusen toivoa. Nimittäin ei ole niin synkkä yötä, etteikö aamukin joskus sarastaisi. Vaikean tilanteen ollessa päällä tekee helposti kyseenalaisia valintoja ja ratkaisuja. Verrattain lyhytkin jakso voi tuntua pitkältä ja silloin on helkkarin helppo lyödä hyvätkin asiat ihan läskiksi. Ei kannata, niistä hyvistä asioista on mahdollista saada voimaa. Aina on rakentavia vaihtoehtoja. Ihan aina. Pidemmän päälle rakentavien vaihtojen valitseminen kannattaa, vaikka sillä hetkellä tuntuu ihan toiselta. Etenkin kun ei ole niin hirveän suosittua kertoa julkisesti, että nyt kuule menee kaikki päin helvettiä. Siinä syntyy äkkiä käsitys, että vain itsellä on asiat surkeasti solmussa. Sehän ei muuten pidä paikkaansa. Isompia sekä pienempiä asioita tapahtuu, se on välillä veemäinen osa elämää. Vaan ei pysähdytä. Ei luovuta hyvistä jutuista.  Anna mennä, täyttä höyryä eteenpäin! Vaikka se tarkoittaisi konttaamista ja kiroilua polvet verillä. Enemmin tai myöhemmin huomaat, että hei, nythän alkaa pysyä pystyssä. Sitten ehkä taas jossain kohtaa alkaa naurattaakin.

Tuossa oli se kolikon toinen puoli. Toinen puoli on se, että helatorstaina oli tarjolla Virjon Petrin järkkäilemä Tour de Härkätie. Hämeenlinnasta lähtö ja Turun linnan kautta takaisin. 360km yhtä juhlaa. Itse hyppäsin mankelin päälle jo Tampereelta ja sain kasaan 445km. Uni tuli taas viime vuoden tapaan Hämeenlinnassa, mutta suorituksena reissu oli huomattavasti parempi. 11 tunnin kohdalla sykemittari sanoi itsensä irti. Olin unohtanut vaihtaa GPS tarkkuuden. Ennen uupumistaan mittari kertoi ajon keskisykkeen olleen kivat 109.

 

 

Aamulla tajusin että toinen Tahkon Triplalle lähtevistä hull… köh, hienoista miehistä, oli myös mukana. Otettiin Miikan kanssa kuva Turun linnalla. Laadimme lisäksi sotasuunnitelmia tulevaa koitosta varten.

 

 

Aivan loppuvaiheessa mieleni sanoi, että nyt Juha alat pyörittään sitä kampea niin perhanasti. Olin notta jessöör ja lähdin pienelle irtiotolle porukasta. Ei mennyt kuin hetki ja Hillon Simo paukahtaa mukaan. Siinä sitten Simo veti kunnon pyörä rokkenrollia noin 5km taukopaikalle. Pysyin mukana kuolematta mikä oli ehdotonta plussaa.

Nämä tämmöset jutut on niitä parhaita keissejä, joista ottaa mielellään ilon irti. Voin suositella tapahtumaa, Pete on hoitanut järjestelyt ensi luokkaisesti ja pelotonissa on riittää tunnelmaa.  Treenitunteja tuli kaikkinensa sellaiset 22. Sitten perjantaina menin 42km kävellen ja juosten, keskisykkeiden ollessa noin 122, lauantaina meni 45km. Sieltä keskisykkeet oli 127. Ihan tarkkaa dataa ajasta ei ole. Kokonais aika kolmelta päivältä on siellä 32-34 tunnin nurkilla.

Aika kiva tässä kohtaa. Tästä on hyvä vetää vielä viimeiset rypistykset ennen Tahkoa. Loppukoontina voisin todeta, etten tässä vaikeuksien kautta voittoon -tarinaa tarjoile. Enemmänkin homma jatkuu vaikeuksista huolimatta -tarinaa.

 

28.05.2017 21:086 kuukautta sitten

  • Näytä kommentit (2)

Epäonnistuminen... vai onnistuminen?

Päiviä! Tai vaihtoehtoisesti yötä. Kiva, että olet tullut jälleen kerran lukemaan. Epäonnistuminen ja siihen liitoksissa olevat tunteet, asiat ja ilmiöt ovat ehkäpä keskeisin yrittämisen ja onnistumisen tiellä oleva tekijä. Aihepiiri kokonaisuudessaan on todella laaja, joten yksittäisessä kirjoituksessa on likimain mahdotonta käsitellä kaikkia aspekteja kattavasti. Vaan eipä hätää, otetaan muutama olennaisin näkökulma tarkempaan mankelointiin.

Tässä vaiheessa määrittelen epäonnistumisen kokemukseksi, joka seuraa siitä, kun ei saavuta tavoittelemaansa. Ihmiset tuntuvat ajattelevan jotakin tämän suuntaista epäonnistumisesta puhuessaan. Epäonnistumiset voi kokea muillakin tavoilla, niistä lisää myöhemmin.  Ongelma lienee siinä, että yrittämiseen liittyy aina epäonnistumisen mahdollisuus. Mitä vaikeampi haaste, sitä suurempi todennäköisyys epäonnistumiselle. Eikä kukaan kulje tuolla kylillä kertomassa juttuja tyyliin ”hei, minä epäonnistuin pääsykokeissa / laihduttamisessa / töissäni / missä vain, eikö ole hienoa?”. Lehdet eivät ikinä laadi otsikoita tyyliin ”näin sinäkin epäonnistut”. Ehei, epäonnistuminen on persiistä. Se sattuu. Se on lannistavaa. Se todistaa, ettei tavoitteena ollut asia onnistu. Koska ihminen on enimmäkseen looginen ja mukavuudenhaluinen, tässä kohtaa on henkisesti helpointa sekä turvallisinta vain jäädä kotisohvalle.

Vai onko sittenkään noin? Ynnäillään hieman. Lyhyellä aikavälillä luovuttaminen ja sohvautuminen kyllä houkuttelee. Jatkaminen olisi tuskallista, olethan sentään todistetusti luuseri, ja sohva taas kovin pehmeä. Helppo valinta. Mutta entäs pidempi aikaväli? Alkuperäinen unelma ja tavoite tuskin katoaa, ainakaan kovinkaan helposti. Etenkään mikäli unelma oli todella tärkeä. Tavoitteen perään tulee haikailtua ”voi olisipa se ollut hienoa”. Ja tämä tekee jossakin määrin kipeää. Mitä merkityksellisempi tavoite, sitä enemmän kaipausta. Pitkällä aikavälillä luovuttamisesta tulee todella helposti huonompi vaihtoehto! Onko siis yhtään mitään järkeä kokea epäonnistuminen pelkästään negatiivisena ja toiminnan jatkamista uhkaavana tekijänä? Ei ole, ei todellakaan.

Epäonnistuminen sattuu tänään, mutta se voi hyvinkin kantaa hedelmää ylihuomenna. Valitettavasti ylihuomisen ennustaminen on lähes mahdotonta. Siksi epäonnistumisiin kannattaa suhtautua niin, etteivät ne lopeta kehittäviä ja eteenpäin vieviä pyrkimyksiä. Kaksi askelta eteenpäin ja yksi taakse on edelleen askel eteenpäin.

Itsepetos taas on ihan oma juttunsa. Sokea usko omaan tekemiseen ympäristön palautteesta huolimatta on kokolailla yhtä haitallista mutta siihen kiinnitetään huomiota enemmän. Jopa niin paljon, että vähänkään lennokkaampi haaveilu lytätään nopeasti muiden toimesta. Mikäli emme itse voi tehdä jotakin, sanomme herkästi muille, ettei sitä voi tehdä. Toppuuttelemme. Tarkoitamme hyvää. Ettei nyt vaan tulisi mitään pettymyksiä.

Emme ymmärrä riittävän hyvin, että yrittämättä jättäminen saattaa johtaa isoon katumukseen ja harmiin myöhemmin! Tulemme väittäneeksi, että pelaaminen ”varman päälle” on riskitöntä. Ei se välttämättä ole. Varmoja valintoja tekemällä emme ikinä saa selville mihin kaikkeen meistä olisikaan ollut. Intohimo, päättäväisyys, kriittisyys, halu ja kyky sietää pettymyksiä ovat onnistumisen avaimia. Intohimo löytyy sinusta itsestäsi ja kaikkia muita voi opetella. Aika siistiä, vai mitä?

Kuten todettua, mitä vaikeampaan leikkiin lähtee, sitä enemmän tarvitaan rakentavaa suhtautumista epäonnistumiseen. Tilanteen voi nähdä ainakin:

-Mahdollisuutena oppia. Tämä ratkaisu ei näissä olosuhteissa toiminut. Voisiko se toimia joissain muissa olosuhteissa? Miksi ratkaisuni eivät toimineet? Mitä täytyy muuttaa?

-Kokemuksen karttumisena. Aivan varmasti tiedät nyt aiheesta enemmän.

-Uusien ajattelutapojen löytämisenä.

 -Rohkeutena. Lähdit taistelemaan, yrittämään, katsomaan mitä tulee. Annoit kaikkesi, turpaan tuli. Ärsyttää. Hienoa! Seuraavaan kertaan valmistautuessa tuo ärsytys voidaan kääntää eteenpäin vieväksi voimaksi. Se toinen kaveri on edelleen siellä sohvalla ja miettii pitäiskö tehdä jotain elämällään…

-Sisukkuutena. Et luovuttanut kesken leikin vaikka näytti huonolta. Tai, tällä kertaa onnistuit löytämään omat rajasi.

-Henkisen pääoman karttumisena. Vaikeat hetket ovat parhaita paikkoja rakentaa sitkeyttä ja periksi antamattomuutta. Ne kantavat myöhemmin onnistumisiin.

-Omalla persoonallisella tavallasi. Ehkä keksit jonkun oman tavan nähdä epäonnistuminen uudessa valossa. Aina parempi!

Suhtautumistavan muuttoa voi harjoitella konkreettisesti sillä, että etsii epäonnistumisestaan jonkun hyvän puolen. Ehkä jokin asia meni täysin suunnitellusti tai olosuhteisiin nähden hyvin. Ehkä tajuat yrityksesi olleen aika hataralla pohjalla mutta olit rohkea ja uskalsit lähteä. Pystyt olemaan rohkea jatkossakin. Vaihtoehtoja on lukemattomia. Oleellista on se, että pystyt itse aidosti kokemaan esiin nostamasi asian hyvänä puolena.

Pidempi aikaiseksi tavoitteeksi kannattaa ottaa asenteen muuttaminen niin, että epäonnistumisia ei ole olemassakaan. On vain haluttuja lopputuloksia ja niitä joita ei halunnut. Yrittäminen, toiminta, harjoittelu ja pyrkimys eteenpäin jatkuu. Liike ei lopu vaikka turpiin tulisikin. Kerta toisensa jälkeen. Riittävän vaikeiden tavoitteiden kohdalla epäonnistumiset ovat väistämättömiä. Siitä huolimatta palaat yhä uudestaan tavoitteesi pariin. Vaikeuksien kohtaaminen on voittamista! Eivät ne tavoitteet ole liian vaikeita, keksit kyllä keinot! Niistä ei pidä tinkiä. Luota itseesi ja tavoittele ”mahdottomia”.  Kyse on siitä, että opit suhtautumaan välttämättömiin mahalaskuihin niin, että olet taas mahdollisimman pian radalla intoa puhkuen. 

02.05.2017 07:017 kuukautta sitten

  • Näytä kommentit (0)

Motivaatiosta, tavoitteista ja epämukavuudesta

Moikka! Kiva kun pääsit lukemaan! Tässä onkin mennyt hyvä tovi edellisestä postauksesta. Sitä se on, kun vääntää innolla menemään, käy töissä ja johonkin väliin tarvii mahduttaa sitä lepoaikaa. No mutta, täällä taas tekstiä vääntämässä. Tänään kirjoittelen kolminaisuudesta, jossa jokainen aspekti liittyy kahteen toiseen.

Motivaatio eli syy tai halu tehdä jotakin muodostaa tavoitteen. Näin yksinkertaistetusti. Jossain kohtaa mukaan astuu epämukavuus, joka kasvaessaan muotoutuu kivuksi. Tästä aiheesta voisi kirjoittaa sivu kaupalla mutta otetaan tänään muutama näkökulma lähemmän ihmettelyn kohteeksi. Me ihmiset tapaamme haluta asiaa jos toistakin. Asetamme jos jonkinmoista tavoitetta itsellemme ja saavutamme ne vaihtelevalla menestyksellä. Tavoitteiden saavuttamisessa olennaista on se, kuinka paljon me sitä haluamme, ts. kuinka paljon olemme valmiit tekemään töitä tavoitteemme eteen. Työ taas, vaikka kuinka sitä rakastaisi, ei aina ole herkkua. Välillä löytää itsensä soramontun pohjalta kädet verillä lapion kanssa, näin kuvainnollisesti. Mitä tässä kohtaa tapahtuu, ratkaisee halu saavuttaa tavoite eli motivaatio. Vaihtoehtojahan on runsaasti. Luovuttaminen, eteenpäin puskeminen, lepääminen ja parempien ratkaisujen hakeminen ovat kaikki käden ulottuvilla.

Kolmion vaikeimmin hahmotettavan nurkan muodostaa epämukavuus. Sanomme toisinaan itsellemme ettei kannata, se on vaikeaa, en onnistu, en ole hyvä siinä. Ympäristöstä tulee usein samanmoista viestiä. Niin, ei kannata yrittää eikä kannata opetella, kun kaikki taitavat tyypit ovat syntyneet taitojensa kanssa. Vai miten se menikään…? Me olemme mukavuushakuisia otuksia. Liian monelle meistä ongelmat, haasteet, vastoinkäymiset, kipu ja epäonnistumiset ovat merkki siitä, että nyt pitää luovuttaa ja antaa olla. Liian moni käsittää nämä merkkeinä siitä, ettei kannata jatkaa. Tekemällä oppii ja harjoittelemalla kehittyy. Tietoinen epämukavuusalueelle meneminen kasvattaa kykyä olla ja toimia sillä alueella. Useimmat tavoitteistamme taas vaativat menemistä epämukavuus alueelle, sillä jos tavoitteemme olisi meille yksinkertainen sekä helppo, me olisimme siellä jo!

Tavoite on motivaation erottamaton pari. Onko tavoite sinulle tarpeeksi tärkeä, jotta pystyt sietämään riittävän määrän epämukavuutta? Onko tavoite sinulle tarpeeksi tärkeä, jonka vuoksi olet halukas tekemään elämääsi isompia tai pienempiä muutoksia? Näitä kysymyksiä kannattaa pohtia tarkasti. Hienoa jos vastasit kyllä molempiin kohtiin. Huomaa, etten ottanut onnistumiseen mitään kantaa. Epäonnistuminen on aina mahdollista, myös niissä ”varmoissa” ratkaisuissa. Epäonnistuminenkin on tulos ja kokemus, joka on käypää valuuttaa seuraavia projekteja suunniteltaessa. Onnistuminen tulee vasta myöhemmin, ensiksi pitää lähteä liikkeelle. Pahimmillaan halu olla hyvä ja osaava estää tarttumasta sellaisiin haasteisiin jotka lopulta kunnon ähisemisen jälkeen olivatkin saavutettavissa.

Hyvä tavoite on sellainen, joka motivoi yrittämään ja jatkamaan, myös silloinkin, kun ei suju, nyppii ja nälättää. Nyt on hyvä hetki palata soramontulle. Lapio iskee kallioon ja tekee mieli mennä kotiin. -Ei tästä mitään tule, perhana. Mahdotontahan se on lapiolla kallion läpi mennä!  Jos tavoite puhuttelee sinua tarpeeksi, jatkat kaivamista. Ehkä käyt kotona nukkumassa yön yli. Aamulla palaat hommiin ja huomaat että lapioon kolissut kallio olikin vain iso kivi. Väsyneenä olit aivan varma, että peli on pelattu, kuoppa ei syvene. Kuvattu tilanne ei ota mitään kantaa siihen, kuinka taitava kaivuumies (tai nainen) olet tai kuinka hyvät varusteet sinulla on. Lopputuloksen määritti motivaatio. Halusit ehdottomasti saada kuopan kaivettua ja olit valmis palaamaan aamulla montulle, vaikka olit edellisenä iltana arvioinut tilanteen mahdottomaksi. Vaikeat hetket ovat niitä tärkeimpiä hetkiä. Väsyneenä ja lannistuneena olit aivan varma, ettei tästä enää mitään tule. Tilanteen ratkaisi hyvät unet ja taas jatkettiin. Mikäli sinulla ei ole kokemusta epämukavuudesta luovutat helpommin tilanteissa, joissa ratkaisu saattaa olla aivan käden ulottuvilla. Mitä enemmän taas hakeudut haastaviin tilanteisiin, sitä paremmin niissä toimit, riippumatta aihepiiristä. Olet kova opiskelemaan ja luet aina viimeisen päälle? Se taito on sovellettavissa myös vaikkapa lenkkeilyyn.

Kaikesta huolimatta voi olla niin, että tinaa valaessa pärisit urakalla, teit suunnitelmia siitä tästä ja vielä tuostakin. Olit täynnä virtaa. Uusi vuosi, Uusi Minä! Jes, nyt homma hoituu ja koko elämä muuttuu kerralla. Upeaa! Tavoite ja motivaatio ovat enemmän kuin kohdillaan. Ongelmaksi muodostuu se, ettet ottanut yhtään huomioon sitä, että ikäviä yllätyksiä tapahtuu varmasti. Suunnitelmat eivät mene odotetusti. Muutostyö viikko toisensa jälkeen onkin reippaasti raskaampaa kuin alun perin ajattelit. Pahoista tavoista onkin yllättävän vaikea luopua, nehän ovatkin tavallaan ihan kivoja tapoja. Mitä tässä vaiheessa tapahtuu? Luovutatko, pidätkö hieman taukoa tavoitteistasi vaiko kenties arvioit suunnitelmasi sisältöä sekä aikataulua uudemman kerran. Mikäli et ole tarpeeksi hyvin valmistautunut haasteisiin, ne lopulta kaatavat koko homman. Puskemalla näiden vaikeiden paikkojen läpi, pääsisit juuri sinne, minne haluaisitkin päästä. Vaan ei hätää! Vaikka projekti Uusi Minä menisi käsille, reisille ja vaikka minne, taito sietää ja hallita epämukavuutta tulee mukana.  Se kantaa parempiin tuloksiin seuraavalla kerralla.

Mitä enemmän harjoittelet epämukavuuden sietämistä, sitä paremmaksi siinä tulet. Epämukavuuden sietokykyä voi kasvattaa altistamalla itsensä tietoisesti hallittavalle määrälle kipua. Esimerkiksi tunnin lenkin päälle juokseekin vielä 5 minuuttia. Tenttiin lukiessa lukeekin vielä 3 sivua lisää. Käveletkin työmatkalla kahden ylimääräisen korttelin ympäri. Lähdetkin sateella juoksulenkille, vaikka yleensä et sateella juokse. Näillä ei ole kovinkaan suurta merkitystä kokonaisuuden kannalta mutta ne harjoittavat päättäväisyyttä. Päivän kunto vaihtelee eikä aina kannata pyrkiä tekemään enemmän. Silloinhan kasvaneesta määrästä tulee normi. Nyt haetaan hieman ilkeältä tuntuvaa poikkeusta. Toisinaan olet rättiväsynyt etkä jaksa mitään ylimääräistä, eikä siinä mitään. Toisinaan taas on virkeämpi olo ja nämä haasteet kannattaa keskittää näihin päiviin. Ainakin aluksi.

Kannattaa muistaa, että vapaaehtoisesti vaikeita asioita tehdessä itsestään löytää kykyjä sekä voimavaroja, joista ei alkuvaiheessa tiennyt vielä yhtään mitään. 

Keskity onnistumisiin ja käsittele huonot lopputulokset. Miksi kävi niin kuin kävi? Oleellinen kysymys tilanteesta riippumatta. Jatkoa ajatellen parhaiten eteenpäin potkii onnistumisiin keskittyminen. Tärkeää etenkin pelikaaneja turbiinista irrotellessa. Jaksoit silloinkin, jaksat nytkin. Pystyt. Osaat. Vaikkei mikään olisi onnistunut pitkään aikaan. Pystyt siltikin.

Opettele löytämään jokaisesta tilanteesta jotakin hyvää ja jotakin kehittämisen varaa. Etenkin viimeiseksi mainittu vaatii toistuvaa harjoittelua. Äkkiseltään ajatus voi tuntua vieraalta. Eihän töistä myöhästymisessä voi olla mitään hyvää..? Noh, ehkäpä sait todella makeat yöunet. Eikä kukaan ole niin taitava, että osaisi ja tietäisi aivan kaiken.

Mieti mitä hyvää tavoite sinulle tuo tai miten mukavaa tavoitteeseen pyrkiminen on. Sun ei ole pakko, sä saat. Kuinka hienoa lopultakin on olla juuri tässä, juuri nyt, omaa unelmaa tavoittelemassa. Näiden avulla voi opetella harhauttamaan mieltään vaikeiden hetkien aikana. Mikä vain myönteisen sävyinen ajatus, joka vie tietoisuuden pois juuri tämän hetken hankalasta vaiheesta, käy.

Ja ei muuta kuin harjoittelemaan \o/

18.04.2017 19:537 kuukautta sitten

  • Näytä kommentit (0)

Kehityskaari

 

Morjensta! Tervetuloa lueskelemaan päivän tarinaa.

Tänään haluan hieman valottaa niitä tapahtumia, jotka ovat mahdollistaneet nykyiseen haasteeseen tarttumisen. Matkan varrelle mahtuu todella mahtavia kokemuksia ja lopputuloksia jotka voisi luokitella epäonnistumisiksi. On ehkä yllättävää, että nämä niin sanotut epäonnistumiset olivat kaikista tärkeimpiä jatkon kannalta. Ne olivat tarpeellisia. Esitän, että epäonnistuminen voi olla joskus tarpeellista. Ei, en ole humalassa, vaikka siltä saattaakin kuulostaa. Palataan tähän mietteeseen myöhemmin. Lähdetään ensin liikkeelle.

 

Kesäkuussa 2006 olin tuossa kunnossa. Pulla maistui. Liikaa. Kilometrin yhtä mittainen juokseminen oli täysin utopistinen ajatus. Tilanne kyllästytti, hommasin syksyllä kuntopyörän ja aloin katsella elokuvia samalla kuntopyörää polkien. Samalla tuumin mitä olisi fiksua syödä ja mitä ei. En tosin tiennyt mistään mitään, joten virhearvioita ruuan suhteen tuli usein. Mutta kevääseen 2007 mennessä painoa oli lähtenyt sellaiset 15kg.

Sisäpyöräily toimi alkusysäyksenä maantiepyöräilylle. Hommasin kesää 2007 varten kaupunkipyörän. Tai jonkun semmoisen. Sillä oli mukavampi ajaa. Kesällä 2006 ajoin maastopyörällä jonkun 1000km. Ajoasento oli totaalisen surkea, varusteita ei ollut nimeksikään mutta into oli kova. 

En enää muista kumpi tuli ensin, maraton innostus vai triathlon innostus. Niin tai näin, vuoden 2008 alkupuolella kuulin, että puolimatka on olemassa. Olin, että vau tuohan kuulostaa hienolta. Hieman myöhemmin kuulin täysmatkasta ja menin ihan solmuun. Siis, eihän sellaista matkaa VOI tehdä. Ei vaan voi. Vai voiko? Teräsmies matka alkoi houkutella kovaa. Tiesin jo ennestään, että maratonin yleinen aikaraja on 6h. Täysmatkalla se on 16h. Otin laskimen käteen ja aloin laskea millä vauhdilla pitäisi edetä, jotta maaliin pääsisi tarvitussa ajassa. Huomasin, että vauhdin voi pitää verrattain matalana ja silti ehtiä maaliin 14-16h ajassa.

Aloin treenata. Pyöräily oli jo silloin mieluisin laji. Uin melko paljon. Halusin varmistaa, ettei homma jää siitä kiinni. Juoksu oli haastavampi laji.  2010 Nokialla täysmatka kaatui ajalla 14h27min. Olin viimeinen maaliintulija mutta fiilis oli jotain käsittämätöntä, kuten oheisesta kuvasta voi huomata.

 

Maalissa sain silloiselta triathlonliiton toiminnanjohtajalta onnittelukättelyn ja pussin pullaa. Reitillä saatu kannustus, myös niiltä huipuilta, oli ihan mieletön kokemus. Tuumailin, että tässä taitaa ollakin se oma juttu.

Aloin etsiä aina seuraavaa haastetta. Suorituskyvyn tutkimisessa oli jotakin puhuttelevaa. Nokian täysmatka oli kova kisa, mutta ensimmäinen todella haastava kilpailu oli vuoden 2012 Pajulahden täysmatka. Lähes koko pyöräilyn ajan satoi, lisäksi ajoimme noin 38km kierrosta, joten ison osan ajasta olin täysin yksin. Juoksuosuudelta on kuitenkin upeita muistoja. Läskimaija eli Kallioniemen Jussi oli samassa kisassa ja taivalsimme jokusen kilometrin yhdessä. Sittemmin Jussi teki ME tuloksen juoksemalla 27kg:n rinkan kanssa maratonin aikaan 4.34.32.

Välillä triathlon on just näin kivaa

Joroisille 2014 olin treenannut kovaa, mutta kuivahdin pahasti jo pyöräilyssä. Pettymys oli kova, kun pyöräilyssä huomasin, että nyt ei jalat liiku. Yhtään. Palelu Pajulahdessa mahdollisti jatkamisen juoksuvaihtoon ja lopulta taistelemisen maaliin asti. Ajallisesti tulos oli jotain aivan muuta kuin mitä piti, mutta sen henkinen vaikutus oli merkittävä ja erittäin tarpeellinen. Lupasinkin palata niihin tarpeellisiin epäonnistumisiin. Tässä siis niistä ensimmäinen.

Taistelutahtoa. Ärrimurria. Sillä mennään kun mennä täytyy. Tosin ei karhutkaan koko aikaa riehu... ;)

Olin niin loppu että tuo koroke meinasi olla liikaa.

2015 lähdin seikkailemaan Triathlon X:ään Englantiin. Edellisessä tekstissäni kerroin hieman tapahtumia. Huono valmistautuminen paikan päällä johti kilpailun keskeytymiseen 13km kohdalla juoksussa. Huomasin tilanteeni toivottomuuden jo noin pyöräilyn puolivälissä. Olin kumminkin parkinnut nahkaani Joroisissa edellisenä vuonna ja olin sen kokemuksen siivittämänä paljon valmiimpi kohtaamaan henkisen haasteen, joka oli vuoden 2014 vastaavaa suurempi. Sain Joroisilta taitoja joita ilman en olisi pystynyt viemään X:ää niin pitkälle kuin vein. Kyseisestä kilpailusta sain jälleen jatkoa ajatellen tärkeitä kokemuksia sekä ystäviä.

Viime vuonna otin revanssin ja tulin maaliin. Sain huoltoapua Robilta, jonka olin tavannut edellisessä kilpailussa. Rob myös piti tarkistuspistettä Scafell Piken huipulla, jossa oli kääntöpaikka. Olimme lähdössä sopineet näkevämme myös Robin pisteellä. Kyseinen sopimus pisti laittamaan tossua toisen eteen myös niiden vaikeampien hetkien aikana.  Juoksuosuus oli meikäläisen motoriikalle äärimmäisen haastava. Olinkin maaliin tullessani mielissäni huomatessani, etten ollut likimainkaan niin loppu fyysisesti kuin edellisellä kerralla. Siitä huolimatta kisa oli ollut valtaisa haaste. Juuri mieleiseni.

Paneudun asiaan seikkaperäisemmin myöhemmin, mutta jo tässä kohtaa esitän, että itsensä haastaminen on taito, jota voi opetella ja jossa voi kehittyä. Ei ole mikään sattuma, että olen lähdössä triplalle. Aiemmat kokemukseni mahdollistavat tähän haasteeseen tarttumisen ja se loppuun asti suorittamisen. Jos olisin halunnut päästää itseni helpolla, en olisi nyt kirjoittamassa tätä, etkä sinä lukisi. Se olisi kovin harmillista. Asiat eivät aina etene niin nopeasti kuin me haluaisimme. Tuppaamme olemaan melko kärsimättömiä. Kuvaamallani kehityskaarella haluan saada sinut pohtimaan mitä kaikkea hienoa juuri sinä voit tehdä. On totta, että voit olla jossakin asiassa aivan susipaska tänään. Mutta jos juuri se on sun juttu ja intohimo, vuosien kuluessa saatat kehittyä todella taitavaksi. Jokainen uusi päivä on uusi mahdollisuus kasvaa, kehittyä ja oppia. Voi olla, että taitoja kasvattaessa huomaat että juu, haluatkin tehdä jotain aivan muuta. Ei se juokseminen ollutkaan kivaa, haluatkin harrastaa seinäkiipeilyä. Tekemisen kohde muuttuu, liike jatkuu. Olennaisinta on ymmärtää, että meillä on kapasiteettia vaikka ja mihin. Emme edes itse tiedä mitä kaikkea voisimme tehdäkään, koska emme ole yrittäneet. Koskaan ei ole liian myöhäistä lähteä liikkeelle, katsoa, kokeilla ja yrittää. Suosittelen, saatat yllättyä iloisesti!



Tahkolla 2016 oli näin komia auringonlasku.

27.03.2017 21:208 kuukautta sitten

  • Näytä kommentit (0)

Riskejä ja hallintaa

Hei! Hienoa että olet tullut lukemaan näitä rivejä. Viikon isoin uutinen oli se, että triplaajia on nyt kaksi. Miika Lahtela lähtee mukaan koko matkalle. Miika on 10h ironman finisher ja timanttinen juoksija. Äijä on vääntänyt karhunkierroksen kahdesti juoksemalla, matkaa yhteensä 160km. Mieletön suoritus mielettömässä maastossa. Itselle Miikan mukaan lähteminen on valtava juttu. Joku toinenkin rohkea toteaa jo tässä kohtaa että upea idea, tämähän tehdään. Mahtavaa! Puhumattakaan siitä, että kisaaminen on nyt henkisesti helpompaa. Teen mieluusti erikoisia tempauksia mutta hienointa on huomata muiden innostus. Vielä muutama kärsän kasvattaja on hakusessa. Toivottavasti löytyy.

Tällä kertaa kirjoitan riskien tunnistamisesta ja hallinnasta. Lähestyn aihepiiriä liikunnan näkökulmasta mutta joitain ajatuksia voi soveltaa laajemmaltikin. Aihe on erittäin tärkeä, sillä tavoitteiden vaikeutuessa myös riskit kasvavat. Aina ei osaa eikä huomaa ajatella kaikkia mahdollisia vaaran paikkoja, eikä välttämättä tarvitsekaan. Jokainen päivä voi tuoda ikäviä yllätyksiä ja kotiinkin on moni kuollut. Liiallinen murehtiminen ei kannata. Elämä on kokemista varten.

Lähtökohta kaikelle on miettiä riittävä varustus sekä varavarustus suoritukseen. Pahimmillaan varusteiden puuttumisella on kriittisiä seurauksia. Kuvittele lähteväsi pitkälle lenkille ja huomaat kesken lenkin, ettet ole pakannut tarpeeksi syömistä. Rahatkin jäivät kiireessä kotiin. Lenkki jää kesken ja nilkuttelu kotiin on epämiellyttävää. Ei vielä sinänsä vaarallista. Toisaalta rahalla olisi voinut ostaa lisää eväitä. Ehkä kotona tulee piirrettyä rasti seinään seuraavaa lenkkiä varten…

Mitä vaativammat sää olosuhteet, vaativampi maasto ja suorituksen pituus, sitä enemmän tarvitsee suunnitella ja varautua. Kertausvaikutus saattaa olla valtava. Paleleminen nälkäisenä ja väsyneenä vaikeassa maastossa voi johtaa hätäpuheluun. Yhtä aikaisina kaksi neljästä on yleensä vain ärsyttävää ja kolme hallittavissa. Yllättävä sade voi kastella läpimäräksi mutta kun on varautunut riittävällä syömisellä ja suorituksen vaativuus omiin edellytyksiin nähden on järkevän rajoissa, ei hätää ole.

Ennakkotiedustelu luo pohjan varustuksen suunnittelulle. Teet jotain ihan uutta? Joku varmaan on joskus tehnyt saman tai vähintäänkin saman tyyppisen haasteen. Kysele ja etsi tietoa. Kuivaharjoittelu on myös olennaista. Haluat patikoida 60-80km, mutta maastokokemus puuttuu ihan täysin? Sen sijaan että säntäisit suoraan rinkan kanssa reissuun ”no kyllähän tämä menee” -asenteella, voi olla viisasta kävellä lähimetsässä kilometrin lenkkiä n. 20km verran. Sieltä pääsee helposti pois väsymyksen yllättäessä ja huomaat miten kroppa reagoi maastossa möyrimiseen. Parhaimmillaan törmäät ilmiöihin, joita et mitenkään olisi osannut ajatella etukäteen. Kotona osaat päivittää varustelistaa. Kokeilemisen jälkeen on helpompi lähteä varsinaiselle reissulle ja keikasta tulee miellyttävämpi. 

Erilaisia ongelmatilanteita kannattaa käydä etukäteen mielessä läpi ja miettiä miten niistä selviää. Riittävän hyvä valmistautuminen ja varustautuminen auttaa suoriutumaan niistä yllättävistä tilanteista joita usein tulee. Kaikkea on liki mahdotonta ottaa huomioon. Lopulta riskit ja ei-toivotut lopputulokset on hyväksyttävä. Niiden vaikutuksia voi pyrkiä minimoimaan, mutta kokonaan niitä ei voi koskaan poistaa. Liiallinen pohtiminen sekä murehtiminen saattaa johtaa siihen ettei lähdekään toimimaan vaikka edellytyksiä ja halua olisi. Usein ajatellaan, että vain toiminnalla on seurauksia. Tämä ei pidä ihan täysin paikkaansa. Paikalleen jäämällä menettää kokemukset ja tiedot joita olisi ollut tarjolla. Näiden kokemuksien varaan on mahdollista rakentaa myöhemmin jotain kokonaan uutta.

Kuulostaa suhteellisen yksinkertaiselta, mutta valitettavasti se ei sitä ole. Kävin tosiaankin vuosina 2015 ja 2016 osallistumassa Englannin Järviseudulla järjestettävään Triathlon X kilpailuun. Kilpailu huipentuu nousulla Scafell Pikelle, joka on Englannin korkein vuori. Brittiläiset ystäväni linkkailevat aina välillä uutisia ihmisistä jotka on pelastettu Scafellilta, koska heidän varusteensa ovat olleet riittämättömät. Riippuen lähtöpaikasta ja tahdista, voi huipulle patikointi sekä palaaminen kestää jopa 12 tuntia. Tämä tarkoittaa, että reissulla saattaa tarvita lamppuja. Kartta ja kompassi ovat perusvarusteita jotka puuttuvat monelta. Lisäksi väellä ei ole yleensä ollut riittävästi lämmintä vaatetta, vaihtovaatteita tai syötävää. Kuulostaa paljolta, mutta nuo mahtuvat vallan hyvin keskikokoiseen selkäreppuun ja tilaa jää vielä. Maaston vaativuus voi yllättää, mutta rauhallisella tahdilla pärjäilee, kunhan pysyy lämpimänä ja pystyy syömään. Sanotaan nyt sekin, että netissä pyörii kertomuksia, joissa kertoja on ollut kovin pettynyt, kun Scafellin huipulla ei ollutkaan kahvilaa josta olisi voinut ostaa syötävää. Järjen käyttö on sallittua: kirjoittajan olisi pitänyt huipulle matkatessaan ymmärtää, että munkkien kuljettaminen tarvitsisi helikopterin ja se ei ehkä ole kovinkaan tuottoisaa bisnestä. Vaikka siellä olisi kahvila ollutkin, se olisi saattanut olla suljettuna.

Yllätysten kasautuessa pitää tietenkin ymmärtää lopettaa ajoissa. Yllättävän vaikea maasto, väsymys vähäinen ruoka ynnä vaihtovaatteet tarkoittavat, että alkuperäisestä tavoitteesta pitää voida tinkiä.  Vuonna 2015 meikäläisen maali oli 14 kilometrin kohdalla juoksussa. Olin tehnyt ennen kisaa kardinaalimokan nukkumalla liian vähän. Lisäksi olimme kiertäneet Skotlantia ympäri ennen kisaa. Ei ihan fiksuin ratkaisu…  Mielettömän jyrkät, jopa 20-30% nousut veivät voimia pelottavalla tahdilla. Pyöräilyn 100km kohdalla tuli itku, kun tajusin etten mitenkään pääse maaliin. Englantiin asti ei oltu kumminkaan tultu luovuttamaan. Päätin taistella niin pitkälle kuin järkevästi olisi mahdollista mennä. Vaihdossa olin täysin valmista kamaa. Ystäväni Aleksanteri Siren vielä pitkän huoltopäivän päälle silmikseni. En liioittele, sillä väsymys oli valtava. Halusin palavasti nähdä mitä juoksuosuudella on tarjottavana. Ilman Aleksanteria olisi tosin ollut pakko luovuttaa jo kakkosvaihtoon, turvallisuus syistä.  Tiesin, että lenkki juostaan kahtena osuutena, joista ensimmäinen on helpompi. Lenkin kääntöpaikalta olisi autotietä pitkin n. 3-4km matkaa majapaikkaamme. Sieltä olisi tarvittaessa kävellyt takaisin riippumatta väsymystilasta. Lenkki nousi jyrkän harjun päälle ja kyseinen nousu tuntui loputtomalta. Nousun aikana tajusin selkeästi, että paluumatkalla saattaisin pyöriä rinnettä alas turpavärkki edellä. Lopullinen päätös keskeyttämisestä syntyi kyseisen nousun aikana. Aleksanteri kyllä koitti tsempata pitkin matkaa mutta tiesin, että rinteen laskeutuminen olisi ollut uhkarohkeaa. Voitettavaa ei enää ollut, ainoastaan hävittävää. Olin nähnyt kyseisen lenkin ja toiselle lenkille ei enää olisi ollut mitään asiaa, vaikka olisin selvinnytkin takaisin kisakeskukseen. Loukkaantumisriski sen sijaan olisi ollut hävyttömän suuri. Matkasimme siis kääntöpaikalle ja siellä oli vuoden 2015 kisan maali.   

Virheistä oppii parhaiten. Kokeileminen ja seikkaileminen kannattaa aina. Sieltä ne parhaimmat kokemukset syntyvät. Monesti sanotaan, että hullu saa olla, muttei tyhmä. Ja se on harvinaisen totta. Turhia riskejä ei kannata ottaa, mutta epäonnistumista ei pidä ikinä pelätä. Meissä ihmisissä on valtava potentiaali, mutta jos vasta aloittelee omien rajojen etsimistä, kannattaa aloittaa maltillisilla kokeiluilla. Alussa ei kannata ahnehtia määrättömästi koska kokemus kasvaa kohtuullisen nopeasti ja pian alkaa huomata mitä kaikkea voisi olla mahdollista puuhata. Sopivan haastavat tavoitteet ovat parhaita motivaattoreita ja mielenkiinnon säilyttäjiä. Sopiva haaste voi aluksi se, että jaksaa juosta pari kilometriä. Maratonille ehtii myöhemminkin. Mutta jos sohvaperunasta maratoonariksi on se juttu, joka pistää tossun vipattaan, niin sitten mennään! Rauhallisesti, määrätietoisesti ja nousujohteisesti. Pitkäjänteisellä, itseä motivoivalla tavoitteella saa parhaiten tuloksia aikaan. Hallintaa on sekin, että uskaltaa vaihtaa tavoitetta joka ei enää oikein tunnu omalta. Mahtavinta on uskaltaa vaihtaa tarvittaessa kurssia ja jatkaa unelmien tavoittelua.

20.03.2017 19:598 kuukautta sitten

  • Näytä kommentit (0)

Kolmoistäysmatka, kutsu kisaamaan.

Tervehdys kaikille tasapuolisesti! On aika avata tämäkin pää ja ruveta kirjoittelemaan tarinaa ensi kesän kisasta, matkasta sinne ja kaikesta aiheeseen liittyvästä kivasta. Elokuussa Tahkolla tulee olemaan setti, joka ei lopu kesken. Joidenkin mielestä matkaa saattaa olla liikaa, omasta mielestäni sitä on juuri sopivasti.

Tarjolla on kolmois täysmatka eli 11,4km uintia, 540km pyöräilyä ja 126,6km juoksua. Aikaa on 48h. Lähtölaukaus kajahtaa 3.8.2017 klo 2300. 48 tuntia tulee täyteen mukavasti 5.8 samalla kun täyden matkan cut off umpeutuu. Tällä hetkellä lähtijöinä ei ole muita kuin allekirjoittanut, mutta olisi sangen mahtavaa mikäli reitille saisi seuraa. Tuonhan voi suorittaa joukkueena tai sitten tietenkin yksilönä.  Porukalla on aina hauskempaa kärsiä ;).

Uinti tapahtuu Tahkolahden poukamassa turvallisuus syistä. Kaksi yötä on joka tapauksessa tarjolla, joten on helpompi lähteä levänneenä läpäisemään ensimmäistä yötä. Uinnissa on valot suunnistuskohteina. Pyöräilyreitin lähellä on muutamakin levike mille saa tarvittaessa matkailuautoa huoltopisteeksi. Juoksuun Piazzan lähelle tulee katettu teltta, jossa voi käydä ottamassa voimatorkut tarvittaessa. Mikäli tästä hommasta innostutaan, kisasta laaditaan vielä tarkempi race info.

Mistä ajatus tälläiseen? Viime syksynä Megaman Haverisen Juri heitti ajatuksen ilmoille kolmesta täysmatkasta. 16h x3 on tasan kaksi vuorokautta. Meikäläisestä ajatus kuulosti omalla vinksahtaneella tavallaan tosi siistiltä. Olin jo jokusen vuoden pyörittänyt ajatusta triathlonin ultramatkoista ja asiaa tuumittuani totesin ajan olevan kypsä. Kahtena viime vuonna olen käynyt heilumassa Triathlon X:ssä, joka on Norsemanin tyyppinen täysin posketon ylämäki / maastojuoksu kisa. Ekana vuonna matka jäi kesken, tokana vuonna tultiin maaliin. Viime kesänä tuli lisäksi tehtyä Tahkolla täpäri RVL:n pyörällä ilman märkkäriä. Nämä olivat upeita ja kasvattavia kokemuksia. Unohtaa ei saa Joroisten kisaa, jossa heiluin emännän kanssa teräspuvut päällä lajitovereita kannustaen. Kerrassaan upea päivä. Tahkon keikasta tuli mielettömästi positiivista palautetta, joten tehdään lisää samaa lajia. Nyt otetaan parhaat saatavilla olevat romppeet ja pusketaan loppuun asti. Norjalaisilla on Norseman, ruotsalaisillakin on oma hullu triathlon kisansa. Juhlavuosi on mitä mainioin ajankohta laittaa pystyyn pöhkö kotimaan kisa.

Sitten piti tehdä se oleellisin eli järjestää tälläinen mahdollisuus. Suurkiitokset Finntriathlonin hienoille ihmisille! Eikähän tälläinen homma olisi mitään ilman hyvää tarkoitusta. Kerään varoja Ice Hearts RY:n toimintaan. Ice Hearts pyrkii lätkän avulla lisäämään ja edistämään lasten ja nuorten hyvinvointia Lahjoitustavoista tulee tarkempaa tietoa myöhemmin. Jos haluat olla mukana hommassa yksityishenkilönä tai jos sinulla on yritys, jonka kautta haluat olla sponsorina, pistä tapahtuma korvan taakse. Lahjoitussumma on täysin vapaavalintainen. Keräys ja yhdessä tekeminen ovat itselleni koko homman sielu. Onhan se hienoa mennä rohkeasti rajoja kohti, mutta vielä tärkeämpää on tehdä sitä porukalla, rennolla asenteella ja hieman maailmaa parantaen.

Omalta kohdaltani kisasta tekee vielä himpun verran mielenkiintoisemman se fakta että meikäläisellä on  vasemmalla puolella lievä tois puolihalvaus. Se on ollut siellä ihan aina, joten en sillai tiedä paremmasta. Vaikutuksen huomaa kaikissa lajeissa, joskin ainoastaan juoksussa merkittävästi. Niin, näillä spekseillä kolmoistäpäriä? - No tottamaar. Miksikäs ei? Tavalliset harrastajat ovat maailmalla tehneet vaativampiakin suorituksia. Kisan pituus ja hyväntekeväisyys on itseä puhutteleva haaste. Näiden tavoittelu motivoi treenaamaan paremmin, etsimään luovempia ratkaisuja ja etenemällä silloinkin kun tilanne näyttää "mahdottomalta". Kyseinen tavoite saa mut innostumaan siitä yhä uudestaan. Mun ei ole mikään pakko. Kyse on siitä, että saan tehdä tälläisen asian ja mun on mahdollista tavoitella sitä. Voisin näet olla siinä kunnossa, että tälläisen kisan läpäisy olisi oikeasti mahdotonta. Tuon tiedostaminen auttaa kaivamaan taistelutahtoa ja ärrimurria kehiin silloin kun sitä tarvitaan.

Tulen kirjoittamaan hieman vähemmän treenaamisesta ja hieman enemmän kaikesta muusta. Etenkin siitä mitä liikkuu meikäläisen korvien välissä. Uskomatonta kyllä, mainitussa tilassa todella liikkuu ajatus jos toinenkin... On päivän selvää että treenaaminen ynnä muu valmistautuminen täytyy suhteuttaa tavoitteeseen. Treenaamisesta kertovia blogeja onkin paljon. Ehkä lopultakin on mielenkiintoisempaa mitä ajattelen tavoitteestani, valmistautumisesta siihen ja mitä annettavaa meikäläisellä voisi olla unelmiensa kanssa painiville. Nimittäin kaikilla meillä on unelmia. Joskus vain harmillisesti me toteamme ettemme voi toteuttaa niitä ja luovutamme ennen kuin yritämme kertaakaan. Sen, mikä itse kukin kokee vaikeana, vaihtelee. Väittäisin, että tässä kokemuksessa on paljon yhteneväisyyksiä: Pystynkö? Osaanko? Entä jos epäonnistun? Mitäs jos tapahtuu jotain yllättävää? Tuttuja kysymyksiä monelle, riippumatta siitä mitä ollaan tekemässä. Saattaa olla, että osaan antaa näihin rakentavia vastauksia. Tai ehkä annan vastauksen, josta sinä jalostat omanlaisen ajatuksen ja toimit sen pohjalta.

Kisan ja hyväntekeväisyyden lisäksi haluan innostaa. Ehkä joku lukija miettii, että mitäpä jos ensi kesänä lähtisi perusmatkalle, mutta kun ei ole ikinä aiemmin osallistunut mihinkään vastaavaan ja mitä siitäkin sitten oikein tulee...? Siitä tulee vähintääkin kokemusta. Ei ehkä sellaista mitä piti, homma voi jäädä kesken tai sitten on se pöljä päivä ja kaikki odotukset ylittyy. Tai jotain siltä väliltä. Kotisohvalle jäämällä ei ikinä saa lopputulosta selville. Vaikka kotisohva houkuttelevan helppo ratkaisu joskus olisikin. Silti, tärkeät asiat ovat vain harvoin yksinkertaisesti saavutettavissa. Mikäli emme ikinä haasta itseämme ja lähde tavoittelemaan todella vaativia asioita, emme saa selville mitä kaikkea voimme tehdä. On mahdotonta nähdä ennalta mihin vuosien määrätietoinen, analyyttinen, periksiantamaton ja tarmokas intohimoon panostaminen voi johtaa. Tilanne, jossa olemme tänään on ainoastaan lähtökohta. Matka alkaa kun kääntää ajatuksen ”se on mahdotonta, ei sitä voi tehdä” muotoon ”millä edellytyksillä se voisi olla mahdollista?”  

Valmistaudutaan yhdessä koti tulevia haasteita, innostutaan, yritetään, koetaan takaiskuja ja yritetään uudestaan!

Tervetuloa mukaan mahtavalle matkalle.

-Juha Riikonen, 15.3.2017

15.03.2017 16:229 kuukautta sitten

  • Näytä kommentit (0)