Tarinaa Ratareidestä

28.06.2017 16:421 kuukausi sitten

Tähän alkuun voisi siteerata Rautavaaran Rosvo Roopea. ”Jos täytätte mun lasini, niin alan kertoa, surullista tarinaa, mil´ ei oo vertoa”. Noh, eihän se nyt ihan noin synkkä keikka lopputuloksen puolesta ollut. Vaan eipä se kyllä ihan putkeenkaan mennyt.

Fyysinen statistiikka oli seuraava: 6,5h tapahtuma-aikaa, josta karvan verran alle 5h ajoa, keskisykkeet ajosta 119, keskivauhti 26,9 ja matka n. 120km. Keskisykkeet olivat kahden tunnin kohdalla 132 ja keskivauhti 31kmh.

Millainen tarina noiden lukujen taakse kätkeytyy? Odotin tapahtumaa innolla. Huolimatta siitä, etten saanutkaan Tahkon triplan kisavanteita alle. Syynä tähän oli yhteensopivuusongelmat, joita en osannut ennakoida. Kannattaa siis tarkistaa kaikki rojut paria viikkoa ennen aiottua käyttöpäivää, niin yllättäville asioille ehtii tehdä vielä jotain. Näitä yllätyksiä tulee melkein aina. Tämä onneksi on pieni juttu. Tampereen Nippelin osaavat mekaanikot hoitavat homman, niin Tahkolla on sitten kaikki kunnossa. Vanteiden puuttuminen oli kumminkin ensimmäinen merkittävä pettymys.

Toinen iso pettymys oli sää. Kuvittele tähän harvinaisen värikästä sadattelua. Ajo alkoi klo 1200, vettä tuli yhdestä eteenpäin käytännössä tauotta. Lisäksi lähdössä lämpötila oli 15 astetta, joka kuuteen mennessä tippui 11 asteeseen. Kymmenkunta astetta + jatkuva vesisade rupeaa pyöräilyssä olemaan jo oikeasti kylmä sää. Lisämausteena oli varsin navakka tuuli. Perinteinen suomalainen juhannus siis. Sain ystävällisiltä kanssakilpailijoita muovipussit jalkoihin ja fiksailin Macgyver hengessä jätesäkistä suojat sääriin ja reisiin. Ei ollut muuten ollenkaan huono. Ilman tätä viritelmää olisin heittänyt pyörän huitsin kuuseen jo 70. kilometrin kohdalla. Joten kiitokset vain avuliaille kanssa kastujille. Tämä muuten on aika yleistä näissä karkeloissa: apua saa, kaveria jeesataan ja uusia tuttavuuksia syntyy.

Suunnittelin tekeväni Ratareiden testimielessä n. 130 keskisykkeillä. Tavoite ei onnistunut ja loppua kohden sykkeet alkoivat tippua. Tämä kuulostaa paperilla todella huolestuttavalta. Tässä onkin syy miksi kirjoitan tätä blogia. Meistä jokainen kohtaa elämänsä varrella vastaavia tilanteita. Faktat osoittavat, että nyt ei suju niin kuin pitäisi. Ne ovat kiistattomia. Looginen ihminen luovuttaisi ja kukapa ei haluaisi olla looginen sekä järkevä? Mutta! Olen kirjoittanut tämän aiemmin ja kirjoitan taas. Asioissa on aina monia puolia. Täsmällisiä, täysin aukottomia syy-seuraussuhteita voi olla vaikea hahmottaa edes fyysisellä tasolla. Voi olla, että pettymyspäissään tulee tehtyä virhearvio mahdollisuuksistaan. Kuviosta tulee vielä monimutkaisempi, kun mukaan heitetään ihmisen optimismi, mielenlujuus ja sisu. Siispä, kädet rohkeasti saveen! Meistä jokainen epäonnistuu jossain kohtaa. Siitä ei vaan yleensä huudella niin paljoa. Mielestäni pitäisi. Menestyksen takana on aina huikea määrä työtä sekä epäonnistuneita yrityksiä. Se kuuluu asiaan.

Nuo ovat kaikki faktoja, toisaalta ratareisi meni juuri noin. Sitten siellä on se toinen puoli. Keli oli totaalisen karmea, eikä mulla ollut riittävän hyviä varusteita noin pitkäkestoiseen, kylmään ja märkään keliin. Tahkolla voi olla aivan samanlaiset olosuhteet, jos käy todella huono tuuri. Sadehousut lähtivät hankintaan, samoin uudet kengänsuojat. Ilman tätä kisaa nuo varusteet olisivat luultavasti jääneet kauppaan. Sade oli sikälikin hyvä juttu, että se sai lopettamaan. Sykkeiden pito tavoitealueella ei onnistunut, mikä viittasi merkittävään pohjarasitukseen. Tätä tukee se, että sunnuntain makasin sohvalla kuola poskella. No en aivan, mutta melkein. Voi myös olla, että radan jatkuvista mutkista johtuva kiihdytys – jarruttelu teki ajosta matalatehoista intervallia, joka on melko kuluttavaa. Pyrin pitämään sykkeet melko tasaisina, mutta en onnistunut siinä. Sykkeiden tippuessa myös olotila koheni ja vauhti pysyi riittävän korkealla. Tämä oli hyvin myönteinen signaali: olen tehnyt talven ja kevään ajan hillittömiä määriä matalatehoista treeniä. Tour de Härkitie oli käytännössä aivan vastaava ajo, joten väkisin ”maaliin” asti nitkuttelu olisi ollut kyseenalainen ratkaisu. Palautumisaika olisi noussut ja matalatehoista treeniä on tehty jo erittäin paljon. Ehdin tehdä vielä 2 tai 3 hyvää treeniviikkoa kovilla / reippailla tehoilla.

Lisäksi Ratareisi oli noissa olosuhteissa henkisesti vaativa ajo. Tehtävä on ajaa 24 tuntia niin paljon kuin ehtii. Eli periaatteessa ollaan matkalla ei-mistään ei-minnekään.

Kirjoitin viime blogissani lyhyen maininnan siitä, että epäonnistumiset jättävät nälkäiseksi. Siinä sisuuntuu, prkle. Ei muuta kuin takaisin piirustuspöydän ääreen, tehdään tarvittavat korjaukset ja Tahkolla mennään loppuun asti. Tahkolla tilanne on aivan toinen. Siellä on selkeä tavoite, jolla on alku ja loppu. Jokainen suoritettu metri on tehty, eikä sitä pois oteta. Vaikka matka onkin pitkä, sitä on huomattavasti helpompi hallita, koska kyse on selkeästä paketista: Treenin jälkeen on aina seuraava treeni mutta suorite tai kisa on yksinäinen kokonaisuus.

Triathlonissa on vielä se hienous, että koko paketti on jaettu kolmeen osaan. Nämä kolme osaa taas voi jakaa pienempiin paloihin. Tahkoa olen jaotellut seuraavasti: En ole aiemmin tankannut veneestä uinnin aikana. Se on varmasti aika mielenkiintoista. Entä miltä tuntuu uinnin viimeinen kolmannes käsissä? Odotan oikeasti innolla, että saan pyöräilyssä ryhmän kasaan Juhanan sekä Miikan kanssa ja päästään taivaltaan porukalla. Olen utelias näkemään, tuleeko reitille muita polkijoita seuraksi. Haluan tietää kuinka pahalta reitin mäet tuntuvat 400km jälkeen. Voihan olla, etteivät ne tunnu missään! Haluan nähdä mikä on pyöräilyn loppuaika. Kuinka vaikealta tuntuu tulla kakkosvaihtoon? Siinähän on jo kisakellossa vaikka kuinka ja paljon matkaa alla. Ehkä väsyttää tai ehkä odotan hölkkää intoa puhkuen. Haluaisin kovasti olla Piazzalla silloin kun täysmatkalaiset lähtevät matkaan. Ehkä kaikkein suurimmalla uteliaisuudella odotan kisan vaikeimpia hetkiä. Miltä se tuntuu? Miten niistä mennään läpi? Ihan varmasti tuntuu, ettei ratkaisuja ole, mutta saan löytää niihin tilanteisiin ratkaisut. Odotan niiden sijoittuvan johonkin juoksun 60-90km nurkille. Sitten jossain kohtaa alkaa lajitovereita tulla ohi oikealta ja vasemmalta. Tätä jatkuukin koko illan. Tahkon kisassa on mukana useampi kaveri, joita moikata. Ehkä jossain kohtaa maistuu uni. Niin! 64km ja 105km nurkilla on tarjolla motivaatiopizzaa. Ja lopulta. Kuin hienolta se tuntuukaan kun tajuan, että aikaa on X määrä jäljellä, matkaa enää Y määrä ja tulen ehtimään maaliin?

Tuon tyyppisesti kuvattuna ei 11km 540km, ja 126km / 48h tunnukaan enää ollenkaan yhtä pahalta ja mahdottomalta. Vaan oikeastaan aika kivaltakin. Joltain semmoiselta mitä kohti haluaa mennä kaikin keinoin ja minkä alkua ei malttaisi odottaakaan.